Pikkulapsi-ikäisenä jouduin korvaleikkausteni takia käymään Hankasalmelta käsin usein keskussairaalassa ja nenä-, korva- ja kurkkutautien erikoislääkärin Risto Härmän yksityisvastaanotolla Kuopiossa. Toisinaan käynneistäni huolehtivat August-ukki ja Aino-mummi. Asuin silloin heidän luonaan Aarneenkalliontie 7:ssä ja sain näin etuoikeuden kokea heidän hellää huolenpitoaan. Ukki oli vilkas ja huumorintajuinen. Hän voitti pienen lapsen luottamuksen nopeasti ja osasi luoda turvallista ilmapiiriä pelon ja ikävän tuntemusten myllerryksessä. Mummi oli luonteeltaan tarmokas ja iloinen. Hän oli ahkera, käytännöllinen ja kekseliäs. Aina saatoin luottaa siihen, että hän antoi läheisyyttään ja kehitteli lapselle mielenkiintoista tekemistä pitkien odotus- ja toipilasjaksojen aikana mummilassa, sairaalassa ja kotona.

Vastavuoroisesti mummi opetti minua seuraamaan August-ukin sydänkohtausten alkavia oireita ja neuvoi, mihin takintaskuun ukin nitrotablettipurkki oli piilotettu. Yksityiskohtaisesti hän kuvaili, kuinka pilleri olisi hätätilanteessa työnnettävä ukin kielen alle. Vaikka ukki ottikin minut mukaansa kävelyretkille kaupungille, koskaan en joutunut hoitajan hommiin. Usein kuitenkin näin, kuinka ukki kivuliain ilmein joutui itse ottamaan nitrovahvistusta.

Sairaudestaan huolimatta August-ukki osasi pitää savolaiseen tapaan hauskaa – toisinaan muiden kustannuksella. Kerran tällaisella kävelyretkellä käsi tukevasti ukin kädessä kiinni kuulin, kuinka hän ihmeekseni alkoi naksutella kieltään matkien edellä kulkevan naisihmisen kengänkorkojen kolketta kovalla katukäytävällä.

Taitavana musiikki-ihmisenä ja laulajana ukki testasi lastenlastensa laulutaidon. Kuten serkkuni, jouduin esittämään hänelle tuntemiani lauluja. Epäonnekseni August-ukin ilme ei ollut kovin ilahtunut laulaessani juhlallisesti hänelle oppimaani Marakatit Afrikassa -laulua. Telefoonilaitos viidakossa, apinoiden hännät ja norsujen kärsät ennakoivat tietenkin myöhempää suomalaista Nokia-ilmiötä, mutta siitähän nämä meidän isovanhempamme eivät koskaan tulleet kuulemaan.

Talvikelien aikaan eräällä Kuopion matkallani ukki ja mummi ostivat minulle todella lämpimän, kamelinruskean villakankaisen talvitakin, jossa oli isot pulleat napit ja karvareunuksinen huppu. Kasvoja ympäröivä turkis sai minut mielestäni näyttämään eläinten kuninkaalta, joten kutsuin takkia leijonatakiksi. Takki oli niitä suosikkivaatteitani, joista kasvoin mielestäni liian nopeasti ulos.  – Matu