Dolly tuli perheeseemme lehti-ilmoituksen kautta. Äiti ja Eliisa hankkivat sen maatilalta Vehmersalmen Savulahdesta Keiteleen pappilaan. Pieni suloinen Lassien koiranpentu oli ihana yllätys, jolla äiti-Eeva tahtoi ilahduttaa meitä kaikkia.

Dolly valloitti sydämemme nopeasti. Me lapset tahdoimme hoitaa sitä ja opettaa rakkaalle lemmikillemme kaikkia tarvittavia taitoja. Dolly oli herkkä ja nöyrä mieleltään ja innokas oppimaan uutta. Mutta samaan aikaan yksi toisensa jälkeen meistä nuorista hävisi maisemista Kuopioon koulutielle,  kaupungin eri lukioihin. Juhana ja Pertti luokkansa priimuksiksi poikien Lyseoon, August-ukin opinahjoon. Myöhemmin Anterokin piti siellä lakkiaisjuhlassaan oppilaskuntansa edustajana puheen, josta me sisarukset ja vanhemmat olimme todella ylpeitä. Minä Marjaana kävin Linnanpellon lukiota (valtion ylläpitämää), Helena Kuopionlahden lukiota (Aino-mummin perinteikäs Yhteiskoulu) ja Eliisa vanhaa kunnon Tyttölyseota eli Tipulaa.

Valitettavasti Dollya pidettiin pappilan kotipihassa Keiteleellä jostain syystä irrallaan (kukaan ei jaksanut ulkoiluttaa sitä?). Dolly-koira pääsi haukkumaan postinkantajatädille sekä viime peleissä jopa keskikoulumme (yläasteen) rehtorille ja kielten opettajallemme Salme Jalovaaralle tämän juoksulenkkeillessä pappilan ohi. Se kaikki oli liikaa isälle ja hänen maineelleen. Pappilan takapihalla Nilakka-järven rannassa isä  lopetti käsiaseella Dollyn ja me Anteron kanssa olimme paikalla todistamassa tapahtumaa. Isälle toimenpide oli kasvatustilanne ja tuttua maalaistalon kasvattina ja sodan käyneenä miehenä, mutta meille teini-ikäisille aika lailla traumatisoiva kokemus.

Eliisa: Ja Dollyhan oli ihana. Surullista kyllä viimeiset sanani Dollylle olivat: ”Odota Joli, leikin sinun kanssasi huomenna!” Olin kiireellä lähdössä polkupyörällä kaverin luo yöksi ja Dolly jäi narun päähän pihalle haukkumaan perääni. Kuvista voi tulla niin surullisia muistoja mieleen… anteeksi.

Antero:  Muistan sen tapauksen,  kun Salme juoksi tiellä ja Dolly teki sellaisen valehyökkäyksen haukkuen. Sitten ruotsin tunnilla keskusteltiin lemmikeistä ja Jalovaara kysyi minulta, mikä meidän koiramme nimi on. Kerroin sen, ja sen jälkeen hän kirjoitti sen taululle ja ja sen perään: ”hon är en fin hund, men ibland lite arg”. – Matu