Vieraseteisessä

Säästölippaiden paikka oli korkealla vieraseteisen hattuhyllyllä, pienten käsien ulottumattomissa. Kullakin lapsella oli oma, kauniin kiiltävä, soikea metallinen lipas. Sen kilisevää sisältöä pääsimme kuuntelemaan yleensä vain silloin, kun sen uumeniin pudottelimme sukulaisilta tai isältä saamiamme kolikoita.

Lippaat eivät ehkä olisi syöpyneet hauskimpien lapsuusmuistojeni joukkoon, ellei sisarusparven vanhin olisi saanut päähänsä toteuttaa ajatustaan aurinkoisena iltapäivänä, kun vanhemmat olivat asioillaan. Juhana sai nuoremmat heti innostumaan. Tarpeeksi tuoleja ja korokkeita ja lippaat olivat pian käsissämme. Isoveli opasti, kuinka ruokaveitsellä ja ravistelemalla saa helposti kolikon toisensa jälkeen ulos ahtaasta aukosta.

Kun rahaa oli sopivasti kasassa, suunnitelma B käynnistyi. Isoveljemme viisaus ja taidot ihastuttivat kokemattomampia! Nopeasti Juhana suunnisti pikkuisella lastenpyörällä vinhasti polkien kirkonkylään ruokakauppaan ja toi tullessaan ison autokarkkipussin. Kaikki saivat osuutensa makeisista ja Juhana kaipaamansa keräilypalkkion, pikkuisen karkintuoksuisen leluauton. Säästäväisyyskasvatus jatkui sitten taas myöhemmin, kun isä ällistyksekseen huomasi lippaiden tyhjentyneen.

Pappilan keittiössä

Äiti leipoi maailman parhaimmat ja makeimmat pullat. Ne olivat täysin pyöreiksi kohonneita, pehmeitä sokeripalloja. Ja niitä oli ihana popsia lauantaisin, kun olimme pinkoneet kintut kylminä pihan yli saunasta sisälle lämpöiseen, pullantuoksuiseen keittiöön. Istuimme penkeillä pöydän ympärillä, villi lauma nälkäisiä ipanoita. Kukin sai pullansa ja äiti jatkoi töitään. Heti kun vanhemman silmä vältti, olimme lintanneet kuohkean pullan ja työntäneen sen peffan alle. Tahdoimme syödä sen lettuna. Oli siinä äidillä ihmettelemistä! Hän totesikin nöyrästi, että olisi kyllä paistanut mielellään meille lettuja, jos olisimme pyytäneet.   – Matu