Iida Pöyhönen oli aina tervetullut ja toivottu vieras pappilaamme. Hän oli köyhä hankasalmelainen suurperheen äiti ja oli kärsinyt elämässään vaikeitakin koettelemuksia. Siitä huolimatta hän jaksoi sitkeästi rohkaista muita ja osoitti Hännilän pappilan väelle hoivaansa ja kiintymystään omalla nöyrällä ja samalla arvovaltaisella tavallaan. Hänen tyttärensä Elmi oli kehitysvammainen ja sai ahkerana ja töihin innokkaana usein pappilasta siivoustehtäviä.

Me pienimmät pääsimme istumaan Pikku-Mummon lämpöiseen syliin ja kuuntelimme aikuisten polveilevaa tarinointia. Toisinaan vanhus oli pitkään vaiti, pyyhki kyyneleitä silmistään tai veisasi hiljaisella äänellään virttä. Mummo oli menettänyt osan lapsistaan jo pieninä, kaksi heistä oli pudonnut kerralla kaivoon ja hukkunut. Tällaiset kertomukset olivat lapsista järkyttäviä, mutta opettivat elämän realismia. Mummo osoitti asenteillaan tyyneyttä ja luottamusta Jumalaan kaikissa elämänsä vaikeuksissa.

Toisinaan Pikku-Mummo hieroi touhukkaasti äidin väsyneitä jalkoja vahvoilla kulmikkailla käsillään. Me lapsetkin tahdoimme saada jalkahoitoa, se tuntui niin hyvältä. Jopa kermakahvi mummon kupissa tuoksui herkulliselta ja saimmehan me pikkuisetkin sellaista juomaa  joskus sokeripalalla maistaa…  – Matu